Hyväksyminen

On tärkeää hyväksyä asioita, joita sinulle on tapahtunut, asioita joihin et pysty vaikuttamaaan ja kuinka voit jatkaa eteenpäin näistä huolimatta. 

Hyväksyminen ei tarkoita sitä, että kokemuksesi olisi sinun mielestä sallittua ja sillä tavalla hyväksyttyä. 

Hyväksyminen pitää sisällään eri näkökulmien tarkastelun, toteamisen että näin on käynyt eikä näin olisi saanut käydä mutta en aio jäädä maahan makaamaan ja itkemään sitä asiaa.

Hyväksyminen tarkoittaa sitä, että olen valmis käsittelemään asiaa ja elämään sen kanssa. Esimerkiksi Olen joutunut auto-onnettomuuteen ja pelkään ajaa autoa. Voin päättää työstää tapahtunutta, joten voin ajaa autoa.

Hyväksyminen:

• toteaminen: näin tapahtui
• havannoiminen: mitä tapahtui, mitä sanottiin, mitä tehtiin
• tosiasioiden esiintuominen: olit oikeassa, näin tapahtui, näit ja koit näin
• mitä tunteita koit
• mitä tunteita muut kokivat
• olisiko näin pitänyt käydä, miksi
• olisiko jotain voitu tehdä toisin
• olisitko itse toiminut toisin, olisitko voinut toimia toisin
• peilaanko kaikkea elämässäni tähän tapahtumaan?
• määrittääkö tämä tapahtuma minut vai voinko muuttua?

Itselläni on paljon kokemuksia asioista, joista olen selvinnyt mutta en käsitellyt niitä. En hyväksynyt tapahtunutta ja se sai minut vihaiseksi ja jopa katkeraksi.
Kun käsittelin asioita kehollisesti ja keskustelujen avulla, aloin nähdä menneisyyden tapahtumat neutraaleina. Tunteet niihin liittyen lievenivät, pystyin puhumaan asioista kuin olisin kertonut eilisestä säästä. Muutaman kerran vasta vastapuolen reaktio muistutti minua, kuinka traumaattisesta asiasta on ollut kyse ja kuinka olen itse hyväksynyt asian, eikä se aiheuta minussa enää juurikaan mitään reaktiota. Hyvä muistutus itselle, että kaikki mikä on minulle ok, ei sitä välttämättä muille ole, koska kertomani kokemus on uusi tilanne toiselle ihmiselle.

On eri asia kantaa isoa kokemusta, isoa haavaa, isoa asiaa, joka on vaikuttanut elämään vuosien, jopa vuosikymmenten ajan, kun asiaa on käsitellyt. 

Minä saan kärsiä ja kokea puutetta elämässäni, jos esimerkiksi haluaisin lapsia ja en vain pysty niitä saamaan. Mutta hyväksynkö asian, pystynkö elämään asian kanssa vai uhriudunko, kärsinkö näkyvästi koko ajan niin että lapsettomuus estää minua toimimasta, olemasta ja tekemästä?

On todella voimaannuttavaa, kun pystyy kohtaamaan itse itsensä. Katsomaan itseään rakkaudella ja ystävyydellä ja sanomaan:
"Minä näen ja kuulen, että sinulle on tapahtunut hirveitä asioita. Sinun ei pitäisi joutua kokemaan tätä, mutta sinä jouduit ja se on väärin. " Ja kun pystyy olemaan itse itselleen tukena, auttaa se paljon.

Armollisuutta ja aikaa hyväksymisen polulle.